Kehittämistoiminnan tappaminen kolmella sanalla: ”ei ole aikaa”

time-430625_640Tutkimuksissamme käy säännönmukaisesti ilmi, että kehitystoiminnan kuuluisin tappaja on ajanpuute. Se laittaa keskittymään juoksevista tehtävistä selviytymiseen, tappaa luovan ajattelun ja ehkäisee tehokkaasti pienten parannusten monistamista yleisemmiksi käytännöiksi. Ajanpuute kiusaa virallisia kehittäjiä, mutta on vielä katalampi este tavallisten työntekijöille. Vakuutusmyyjän työtä seurataan laskemalla päivässä soitettuja puheluja ja niiden kestoa, lastentarhanopettaja ei voi jättää lapsia minuutiksikaan valvomatta ja konsultteja vaivaavat huimat laskutettavien tuntien tavoitteet. Miten ajanpuutteeseen tulisi suhtautua?

Miten onnistujat sen tekevät?

Kuitenkin tutkimushaastattelumme kuvaavat lukuisia tarinoita, joissa muutos on lähtenyt näistä yksittäisistä, kiireisistä työntekijöistä. Miten? Karu totuus on: he käyttävät kehittämiseen omaa aikaansa – ja kokevat saavansa siitä takaisin. Esimerkiksi haastattelemamme vanhuspalvelutyöntekijä kehitti uusia toimintatapoja vanhusten kanssa etsien toiminnalleen itse resursseja työn ulkopuolelta, venyen välillä äärimmilleen. Hän koki, että oli vaivan arvoista nähdä vanhusten elämänhalun paranevan. Taloushallinnon asiantuntija arveli iltaisin ja viikonloppuisin tapahtuvan kehittämistyönsä olevan tärkeä investointi omaan urakehitykseen, joka tulee kyllä huomatuksi. Arkkitehtitoimistossa kuvattiin normaaliksi käytännöksi ja asiantuntijuuden osoitukseksi, että jokainen seurasi vapaa-ajallaan alan kehitystä ja etsi uusia ideoita.

Mikä neuvoksi?

Nämä esimerkit innostavat monia, mutta aiheuttavat toisille – sekä esimiehille että työntekijöille – tukalan tunteen. On tabu sanoa ääneen, että oman ajan käyttöä edellytetään. Ja vaikka palkitsemiskeskustelussa palkka on vain yksi työstä saatu hyöty mielekkyyden, tunnustuksen ja innostuksen lisäksi, työn edistäminen palkatta ei monenkaan ajatteluun istu. Toisissa ammateissa puolestaan tulosta seurataan enemmän kuin työtunteja, ja monille asiantuntija-ammateissa toimivalle ongelman ratkaisemisen tuoma innostus voi korvata menetetyt vapaa-ajan tunnit. Ero on siinä, ketä kehittämisen ajatellaan hyödyttävän: organisaatiota vai työntekijää. Valjastatetaanko työntekijä organisaation etuja ajaviin, työnkuvaan kuulumattomiin ylimääräisiin projekteihin vai saako työntekijä toteuttaa ja kehittää omaa asiantuntijuuttaan kehittämistoiminnan kautta?

Vastaus tähän kysymykseen riippunee pitkälti eri organisaatioille ja toimialoille tyypillisistä ajattelumalleista ja käytännöistä. Näiden laajempien kytkösten tunnistaminen auttaa ymmärtämään, että on virhe sälyttää ongelmaa niiden kiireisten työntekijöiden niskaan, jotka turvautuvat sanontaan ”ei ole aikaa”. Pikemminkin on todennäköistä, ettei yllä kuvattuja onnistujia ole ajettu loppuun – vaikka työaika on tiukalla, henkistä kapasiteettia ja uskoa muutokseen riittää. ”Ei ole aikaa” saattaa paremmin tulkattuna tarkoittaa ”ei ole enää aivokapasiteettia”. Siitä pitää huolen vuodesta toiseen jatkuva kuormitus ilman mahdollisuuksia palautumiseen. Toisekseen, yllä kuvattuja onnistujia ruokkii usko siihen, että omilla toimilla on vaikutusta asiakkaiden elämään, urakehitykseen tai oman arvostuksen kasvattamiseen alan ammattilaisena. ”Ei ole aikaa” voi siis merkitä ”ei ole enää uskoa”.

Vaikka ajanpuute olisikin se kuuluisin kehitystoiminnan tappaja, saattaa se peittää taakseen näitä paljon kylmäverisempiä ideoiden murhamiehiä. Mieti siis jatkossa, miten pidät huolta siitä, ettei oma ja työyhteisösi aivokapasiteetti ja usko ehdy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *